Naisen vyötärönympärys ei saisi olla yli 80 cm. Mulla se seilaa 89-93:ssa enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Kuolenko mä joku päivä koska mun vyötäröni on liian leveä? Mittasin tänään sokeriarvoni. Ne olivat täydelliset. Alle 5. Tällaiset pienet asiat saavat minut melkein helpottuneeksi.

Mutta siis. Mihin uskoa? Uskoako siihen että laihduin kymmenen senttiä 100 cm vyötäröstäni ja nyt olen jumittunut ~90 senttiin? Uskoako että se on hyvä asia? Onko se hyvä asia? Vai olenko jumittunut tähän toivoon ettei minun tarvitse alkaa rääkätä itseäni saadakseni toiset 10 cm pois.

Olen edelleen ylipainoinen. Katselin Seiskasta Miss XL-finalisteja ja osa_heistä_painaa_vähemmän_kuin_minä. He ovat siellä nimenomaan oman painonsa takia, he tuovat painonsa ja ulkonäkönsä eteen ja esiin ja valokeilan alle ja he painavat vähemmän kuin minä. Voiko paino todella jakautua eri tavalla eri ihmisissä? Minkä tyylinen minä olen? Ovatko vatsani ja reiteni kehoni kauhunhuuto jota en kuule, joka yrittää kertoa minulle että minun on pakko laihduttaa tai muuten kuolen? Jos joku aamu olen kuollut niin laitetaanko kuolinsyyksi tuntematon vai idiootti, koska ei huomannut mitään olevan meneillään?

Olen melkein onnellinen. Melkein. Minä voisin olla. Voisin hyväksyä itseni ja antaa olla. Voisin ilahtua siitä että minulla on toimiva vaatekaappi josta löydän jotain päällepantavaa. Tai voisin mennä alaspäin kunnes olen laihtunut toisen 10 cm vyötäröltäni. Voi helvetti, voi helvetin helvetti välillä pidän itseäni hyvännäköisenä. Ehkä äkillinen heterouteni on vain yritys saada kuulla olevani hyväksytty. Minä. En. Tiedä. Minä en tiedä mihin kiinnittää huomiota.

Mutta onneksi kukaan ei kiinnitä tähän mitään huomiota, joten jos jätän syömättä kukaan ei huomaa. Puhdistus. Anteeksianto. Itsesyytös.

mua pelottaa lievästi, että mulle tulee joka vuosi nykyään tällasia kausia, ihan järkyttäviä itseinhokausia, joilta en osaa päästä karkuun. haluan mennä nukkumaan ja olla tuntematta raajojani. mä syöksyn outoon pyörteeseen jonka alkuperästä mä en tiedä mitään.

etsin siskoni kanssa huomiselle häämekkoa ja jäin hänelle velkaa 68 e kiilakoroista. iski aivan helvetinmoinen morkkis. se jäytää sisimmässäni ja tappaa minut hitaasti.

put on your dancing shoes

en mä pyri täydellisyyteen. oon lusmu opiskelija, paska ystävä ja aikaansaamaton feikkitaiteilija. ei täydellisyyttä tai rakkautta. mä vaan haluun olla kaunis. mikä siinä nyt on niin vitun väärin?

kirjotin tuon pätkän vanhaan blogiini kauan sitten. tunsin suurta tarvetta aloittaa uusi ulkonäköblogi, ja eksyin vanhaan profiiliini vain lukeakseni tuon pätkän uudestaan. ja uudestaan. ja uudestaan.

oikeastaan kaikki osaset tuosta pitävät edelleen paikkansa. ketään lähipiirissäni ei enää kiinnosta mitkään ulkonäköangstailut, enkä perhettäni ole asiasta kertomisella paljoa siunannut. tai mitä sanoisit, kun joku kuittaa suurimmat ahdistuksenaiheesi toteamalla vihaisesti "ei se voi olla noin suuri ongelma". ja toteamalla tietysti perään että "ei sulla pitäisi mitään ongelmia olla kun sulla on hyvä perhe." pysyäkseni poliittisesti korrektina nostan korrektin sormeni pystyyn ja haistatan sanoinkuvaamattomat.

on 12.8.2010. minulla on työpaikka. valkolakki. (enkä edes meinannut sanoa valkotakki). uusin muutamat yo-kokeet (joihin en ole saanut luettua). minulla on ystäviä, joissa en roiku yhtä pakonomaisesti kuin ennen, ja joiden ärsyttävät piirteet olen oppinut hyväksymään. tavallaan se sopii erinomaisesti, koska olen itse enemmän rauhassaolevaa ihmistä. ahdistun paljon.

paljonpaljon. nyt kun kaikki on jonkinasteisessa pysähdystilassa olen taas joutunut itseni pyöritykseen. olen laihtunut. en tiedä kuinka paljon, koska en käy vaa'alla. löydän sopivia vaatteita. aina välillä tunnen oloni kauniiksi. tai en kauniiksi, mutta hyväksyttävämmäksi. paremmaksi. paremman näköiseksi. olen rentoutunut ulkonäön puolesta paljon, mutta tuokin high, hyvä fiilis on haihtunut paljon.

kesä oli kamala. se haihdutti fiilistäni. kävin keikalla joka muutti elämäni. pidin hauskaa. tapasin ystäviäni, mutta tämä ylimaallinen kuumuus on muistuttanut minua etten ole muuttunut paljoa yhtään.

en ole voinut laittaa hiuksia enkä meikata voimakkaasti enkä kerrospukeutua. se on ollut ahdistavaa. niin pinnallista kuin se onkin. olen meikannut 12-vuotiaasta asti hyvin voimakkaasti. se on jotain mistä en voi päästää irti. mistä en päästä irti. mitä enemmän meikkiä käytän sitä pahemmalta minusta tuntuu.

en halua enää mitään sh-blogia. en pidä sellaista. tästä ei tule sellaista. mutta minun on pakko poistaa ajatukseni jonnekin. aloitin uudestaan toisenkin blogin. unelmoin kirjan kirjoittamisesta. minulla on aihe. minulla on ajatus. minulla on hahmo. minulla on kipu. ahdistus. kipu. kipu. kipu. minä tiedän, miten se sattuu. kyllä minä tiedän. ja minä haluan, että sinäkin tiedät.

istun tässä, istun tietokoneen ääressä. päälläni on musta xxxl-kokoinen guinnes-paita, kannettava tietokone edessäni. leopardi-printtinen viltti on päälläni. jalkani ovat erillään, mutta välillä tunnen, miten reiteni koskettavat toisiaan, ja se tunne on pahempi, kuin mitä olen tuntenut viime aikoina. tunnen viltin vatsaani kohden ja haluaisin nieleskellä kivun pois. poskeni tuntuvat valuvan alas maahan. katsoin itseäni peilistä, ja tajusin sen. silmistä alaspäin kaikki on kuvottavaa. väärää. kuin muovailuvahaa jota ei ole muovailtu loppuun.

pidän kasvoissani silmistäni. välillä. hampaistani koska ne ovat valkoiset ja suorat. leukalinjastani. korvistani välillä. hiuksistani kun olen ääripää-päällä. kaikki muu on muovailematonta muovailuvahaa. ja kuvotan itseäni.

vartaloni on samanlainen. miten epäonnekas ihminen voi olla, että saa isot reidet, suuren vatsan ja pienet rinnat? en haluaisi isoja rintoja, ollakseni täysin rehellinen. en todellakaan. mutta näinä päivinä, kun naiskeho on hajotettu ja nähdään vain tissejä, perseitä ja sääriä, on se aika väärin. minullakin on pinnallinen, mielistelevä puoleni, ja se tulee esille vain, kun voin morkata ja pahoinpidellä vartaloani. ainoa asia, josta melkein pidän kehossani, on kylkiluut. tunnen ne nykyään, kun makaan sängyllä ja vedän vatsaa sisään. otan tatuoinnin niihin 21. lokakuuta. jos se vaikka saisi minut vähän vähemmän itseinhoiseksi. pidän myös käsistäni, paitsi silloin kun ne tuntuvat lihavilta taikinpaloilta. myös olkapääni, jotka ovat kuulemma suvun mittakaavassa kapeat.

taas yksi asia, mitä vihaan. miten perheeni haluaa tehdä minusta osan sitä. miten minulla on jonkun silmät, jonkun hiukset, jonkun vartalontyyppi. päärynävartalo. rehevä. naisellinen. siinä ei ole mitään viehättävää, koko ajatus kuvottaa minua. miten minulla ei ole rintoja, toisinkuin äidilläni, sisarellani ja serkullani. olen vain tyytyväinen. kohdelkaa minua yksilönä, älkää osana yhteisöä. ette te minua tunne. pysähtykää tarpeeksi kauas, ettei minun tarvitse osoittaa sitä todeksi.

mittani ovat;
108,
99
100.

haluan keskimmäisen lukuun 80. minulla on kaikki puolellani sikäli, että se on terveellinen mitta. ja koska minä vain haluan tietää, että kaikkien lääkärilehtien mukaan olen normaali.

en halua olla se suuri lihavuori kukkavaatteissa. en vain halua. haluan voida olla tyytyväinen itseeni ja jollain naurettavan mielistelevällä tavalla kuulla olevani hyvännäköinen. uskon, että jollain tasolla kaikki haluavat olla hyväksyttyjä.

tai minä vain nautin tästä matelemisesta enemmän kuin luulinkaan.